Kohtalo vai valinta

 

Rikollisia, huimausaineita ja työnvieroksujia
Niin minulle uskoteltiin ns. prätkäjengeistä kun olin teini seitkytluvulla. Taru elää vieläkin sillä kylällä kulkiessani kerholiivit päällä niin, erityisesti ikääntyneet naiset, minua nuoremmatkin, (Onneksi heitä on paljon enemmän kuin minua vanhempia.) vaihtavat kadulla puolta tai saan, ainakin, vihaisia katseita. Jotkut pukuherratkin katsovat "vinoon". Tamperelaisessa torikahvilassa poiketessani kahvilla ja sämpylällä niin viereisen pöydän sakki nousi ylös, katsoivat totisina kohti ja lähtivät. Vai oliko kahvi huonoa ja pullat kuivia? Totuus on kuitenkin että olen, vasta, 69 vuotta nuori ja entinen musta hiuslaji onkin vaihtunut hopeanvaaleaan. Iällä lienee merkitystä? Harmaudesta on hyötynsäkin. Ikäneidot ottavat yhteyttä pubeissa käydessäni. Heistä ei voi tietää onko hiusväri alkuperäinen vai tuubista puristettu.

Nuorekkuudesta
Ehkä tyylini on liian nuorekas? Tiukat nahkahousut ja kiva peppu kuten yksi humalainen nainen totesi Vanhassa Montussa. Eikä tarkoittanut itseään. Sanoi hän muutakin. En mennyt ansaan. Sillä kertaa. Sellaistakin on tapahtunut runsaammin mutta vuosikymmeniä sitten. Kun olin, oikeasti, kuosissa. Vaan mistäpä noista puutteenalaisista tietää? Ikääntyneille "poikamiehille" voisin kertoa muutaman mestan missä käy flaksi. Keskustan pikku pubit eivät tule kalliiksi mutta voi niissäkin onni koittaa. Paapan Kapakka lienee yksi suosituimmista ja helppo löytää ydinkeskustan Koskikadulta. Liki joka ehtoo bändejä lavalla. Ei halvin mutta sisäänpääsymaksua ei ole. Olen viihtynyt tarpeettoman hyvin. Pääsee myös tanssimaan parketille. Baaritiski on pitkähkö. (Iltasella Paapan ovella vahtii kaksijalkainen Kerberos joka valitsee asiakkaat.) Matkustavaiselle sopii, vaikka junaa odottavalle, Ale Pupi Hämeenkadun ja Rautatienkadun kulmassa vastapäätä rautatieasemaa. Ei ole näissä paikoissa, ainakaan henkilökunta, kommentoinut asuani. Toki voin poiketa ihan "incognito" perusrytkyt tai, jopa puku, ylläni. Pyrkivät, kuitenkin, puhuttelemaan etunimelläni.

Positiivinen puoli
Monet ovat kiinnostuneita siitä että miksi vanha mies kantaa mc-liiviä yllään. Kerron että olen Ylöjärvelle kerhon perustanut vuosikymmenet sitten muutaman kaverin kanssa. Olen ollut puheenjohtajana ja hallituksessa useamman vuoden ja myöhemmin muutaman muun mc-kerhon jäsenenä. Corona-mc oli, ikäänkuin, kummisetinä ja -täteinä kun Kerhomme LCR-mc perustettiin vuonna -88. Coronasta tuli kaksi henkilöä tekemään rakennuskunnostusta silloisiin kerhotiloihimme. Kiitos siitä. (Jopa yksi coronalainen seurusteli pitkään kerhomme jäsenen kanssa.)

Laillista
Kerhoni on yhdistysrekisterissä eli on lain suojaama ja velvollinen noudattamaan lakeja ja asetuksia. Saan olla jäsen niin kauan kuin omistan moottoripyörän vaikka en ajaisikaan sillä. Nykyään omistan, enää, vain kolme moottoripyörää. Saatan jopa ajaa. (Mennyt -26 suvi kului kesämökkiä ja sen oheisrakenteita kunnostaessa. Se ehti olemaan yli kaksikymmentä vuotta lievällä rappiolla vaan ei ole enää. Puuhaa silti on.)

Motorismin ja kerholiivin edut 
Ihmisen utelialaisuudesta ja kerholiivistä on etunsa: juttukaveri, ehkä motoristi myös, ihan outokin, saattaa tarjota oluet pubissa. Ja, mikä tärkeintä, minulle juttukaverin. Kun tulee talvi niin hyödynnän Tampereen keskustan baareja mutta myös asuinpaikan lähiöpubeja. Toki negaatioonkin olen törmännyt mutta varsin harvoin. Ns. turpaan en ole saanut.

Mestat 
Hämeenkadulla ja sen lähikujilla pubeja on varmasti riittävästi eivätkä, erityisesti, minua kaipaa. Sulan maan aikana ajelen polkupyörälläni lähiökuppiloihin moikkaamaan tuttuja. Monet ikäisiäni eläkeläisiä. Minulle on suositeltu sähköpolkupyörää. En ymmärrä miksi sillä jaksan, toistaiseksi, polkea. Toki olen testannut sellaista sähköpeliä. Silti yhden päivän mittaan saattaa tulla ajetuksi kymmeniä kilometrejä yli satavuotiaalla polkupyörälläni. Baarit ovat aika kaukana toisistaan laitakaupungilla saati naapurikunnissa. Saan liikuntaa. (Tätä kirjoitusta ennen olen ollut Lempäälän vanhantien varressa kolmessa pubissa. Jokirannassa, Sääksvillessä ja Pättärissä. (Olen käynyt Lempäälän keskustassakin asti ja harvoin Jokirannassa, sekä Pirkkalassa. Useasti myös muissa. (Nyt vaan janotti Jokirannan kohdalla.) Tapaan kavereita ja uusia hahmoja jos hyvin käy ja saan liikuntaa. Moottoripyörälläkin olen baarissa käynyt mutta vain yhdellä. Eikä aina sitäkään.

Tampereen keskusta
Keskustaan menen ja tulen Nyssellä. Toki olen pyöräillyt sielläkin vaan eteneminen on hankalaa. Varsinkin takaisinpäin. Eilen 23.9. oli Sääksvillessä mielenkiintoinen tapaaminen. Sitä ei ollut sovittu vaan satuimme samaan pöytään. Ihonväriltään täysin musta. Pitkä ja hoikka Masai. Ikä noin 35, arvelen. Osasi kohtalaisesti suomea ja kertoi olevansa sairaanhoitaja. Töissä vanhainkodissa. Meillä meni useammat isot siinä jutellessamme kulttuurista, työstä ja kansallisuuksistamme. Hän kertoi olevansa tyytyväinen työhönsä, palkkaansa ja asuntoonsa. Toivottavasti tapaamme uudelleenkin. Monta asiaa on vielä käsittelemättä. Vasta päästiin kulttuurillisista eroista keskustelemaan.

Talvi muuttaa "prosessia"
Kun ei ole polkupyöräilysäitä, sateen, kylmyyden tai liukkauden vuoksi, en polkupyörää ota käyttöön. Voi tulla vamma. Moottoripyöräilyn olen, lähes, lopettanut. Tulee, ainakin kaksi pyörää myyntiin. Triken jätän vielä... Se on, toistaiseksi, ainoa tunnettu sisäkaarteeseen kallistuva trike. Piti hieman keksiä... Valmistin sen itse. Muutoskatsastus.

 

Tämänhetkinen ulkonäkö. Kilometrejä on tullut noin 20000 trike-moodissa. Moottori on tonninen hyvällä alakierrosväännöllä jolla oli takana jo liki 80000 km soolopyöränä. Kuin kovaksi keitetty muna eli varmatoiminen ja luotettava. Kaasutinversio. Muut pyöräni ovat ruiskuilla varustettuja.

Triken tekemisestä
Ei kummoinen homma. Koulutukseni olisi riittänyyt vaativaanpaankin tekemiseen. (Hommani ovat olleet, osittain, hävittajälentokoneiden parissa ja, myöhemmin avaruusaluksien kokoonpanossa.) Halusin yksinkertaisen ratkaisun. Yritin sitä, jopa, markkinoida. Vaan en saanut vastakaikua. Kaiketi ei ole, "rahvaalla", kokemusta kehittämästäni ratkaisusta. Myös viranomaisille se oli ongelmallista katsastusvaiheessa. Ei insinööri ymmärrä sitä mitä ei ole oppinut. Kyse on yksinkertaisesti massan hallinnasta. Esimerkiksi: kun kaarran oikealle niin pyörän runko kallistuu myös oikealle liki samoin kuin soolopyöräkin. Ratkaisu on hyvin yksinkertainen. Lasikuiturakenteet tein itse kuten maalauksenkin. Aineet Biltemasta. Ison takakannen alla on kaarremekanismi. Sen alla, takapyörien edessä, on tavaratila. Myös takakannen päällä on tavaratilaa rivoituksen kohdalla.

Tähän on lisättävä
Koulutukseni on vähäinen: kansakoulu, keskikoulu, ammattikoulu josta autonasentajan pätevyys. Sen jälkeen Ilmavoimien Teknillinen koulu ja käytännön harjoittelu Lapin Lennostossa. Lisäksi mukavat kertausharjoitukset joista suurin osa oli luentoja ja uusiin asioihin tutustumista. Kehitystä sain vanhempien maatilalla. Opin kaikenlaista teknistä asiaa sekä hitsaamaan ja käyttämään muitakin työmenetelmiä. Ei, siis, tarvita hienoja ammatteja etteikö eläkkeellä pärjää. Varsinkin kun on Rouva...

Aiheen vierestä
Urani eteni sekä työssä että harrastuksessa. Autonasentaja. Päivääkään en ole tehnyt autoremonttia muihin kuin omiin kilkkeisiin. Kaverille kunnostin yhden Mercedeksen moottorin. Lähinnä tein huoltoja ja korjauksia sekä muunnoksia moottoripyöriin.  Työpuolella kasailin ensin Redigoja, sitten Horneteja ja kohta myös avaruusaluksia Suomessa ja Italiassa. Meitä oli kolme asentajaa. Kolmistaan Suomessa mutta kahdestaan ulkomailla. (Ehkä kielitaitoni vaikutti.) Horneteja ennen oli myös muita lentolaitteita. Palvelin "intin" Ilmavoimissa ja aliupseerikoulun jälkeen pääsin Lapin Lennostoon jossa etenin. Vaadin, nimenomaan, päästä Rovaniemelle apumekaanikoksi Drakeneita rassaamaan. Sieltä se ura kehittyi. Tarjottiin ilmavoimien hommia mutta tietäen alhaisen tulotason, kieltäydyin. Se että, myöhemmät, työnantajani, Valmet lentokoneteollisuus, myöhemmin Patria, jne. Lentokoneteollisuudessa vain harva paheksui harrastustani. (monella lentäjällä ja parilla esimiehellnikin oli moottoripyörät. Muissa porukoissa asenteet ovat lujassa. Katsoneet varmaan elokuvia... Paljon myöhemmin olin eräässä hyshys-firmassa töissä kolmatta vuotta josta jäin eläkkeelle. Mainittuja töitä ennen ja eri aikoina, tein, ajoittain, alle kolmikymppisenä, muunmuassa, maatalous- (Ylö-Tehtaat oy.) ja metsäkonehuolloissa. (Muunmuassa S. Pinomäki ky.) Joskus olin moottoripyörähuollossakin kesätöissä. (Turvallisuusluokitukseni, Patrialta lähtöisin, on korkealla tasolla. Siksi en, vieläkään, puhu tai kirjoita niistä asioista. Kokolailla, vuoden päästä, pääsen "pannasta". Juuri tuli 69 vuotta mittariin.)

Kierros kaupungilla
Varsinkin pakkaskaudella teen, yli kolmen kilometrin matkat, linjurilla. Keskustaan tai, tarvittaessa muuallekin, jalan. Keskustassa on mahdollisuus poiketa useammassa mestassa. Saatan käydä, jopa, ostoksilla. Itselläni on omat suosikkini. Osasta niistä ei sivistynyt tai muuten extrovertti ei voi välttyä. Vanhan Montun vilkaisen ja usein käy niin että hyvä juttusakki löytyy vaikka aamupäivästä. Monttu on Kellariravintola Hämeenkadulla, Keskustorilta muutama metri länteen eteläsivulla. Jos olisin poikamies niin tietäisin parikin baaria joihin kannattaisi poiketa. Kalliimmassa on paremmin ja näyttävämmin pukeutuneita ja toisessa tavan misuja. Lievätkö puutteenalaisia? Tampereella asuu enemmän naisia kuin miehiä. Markkinarako on siis olemassa. Miehiä Tampereella oli vuoden -25 lopulla 127 893 ja naisia 135 444.

Corona mc:n bileet tiedossa
Aion mennä. Reippaan kävelymatkan päässä. Kyseisellä kerholla on uudet tilat laitakaupungilla. Kävin jo polkupyöräilemässä kyseisellä tontilla. Helppo on osata ja matkaan menee, polkien polkupyörällä eli yli satavuotiaalla Venuksella, noin vartti eikä edes tule hiki. Pidän kuntoa yllä. Talvella vain jalkamiehenä. Vaan Nysse kyytii jos on huono sää tai liukasta. Toki taloudessa autokin on mutta, useimmiten, Rouvan käytössä. Kuten nytkin vaikka olisi kerhoilta. (Pitääkin ostaa ensisuveksi uudet kumit vanteille.)

Ylöjärven prätkäporukka pyöri huoltiksen baarissa ja siitä seurasi...
Saimme, kun olimme rekisteröityneet yhdistysrekisteriin, Ylöjärvellä, silloisen kunnan järjestämänä, toimitilat eli nk. Palopalatsin eli entiset palokunnan miehistötilat ja vanhan paloaseman autohallin pyörillemme jaettuna paikallisen mikroautokerhon kanssa. Parikymmentä jäsentä sopi miehistötilaan hyvin. Bileitä pidettiin usein ja lähiseudun  kerhojen jäsenet poikkeilivat. Vieressä oli Teboilin huoltis-ravintola ja viinakauppa ja marketitkin olivat kohtuumatkan päässä. Myöhemmin jäsenmäärä on kasvanut ja toimitilat ovat nyt lähistön teollisuusalueella uudehkossa teollisuushallissa. Useampi sata neliötä kahdessa kerroksessa. Biljardi, pelikortit, tikkataulu, ravintola, verstas huoltotoimiin, sauna, jne. Erinomainen tila pitää bileitä ja kutsua tuttuja ja muita motoristejä viihtymään. Myös huoltotilat ja sauna ovat jäsenten käytettävissä.

Ekan kerhotilan loppu
Silloinen Ylöjärven kunta ilmoitti että alue tulee olemaan kerrostaloaluetta. Siitä ajasta en tiedä paljoakaan sillä toimin muualla muissa merkeissä hävittäjälentokoneiden ja avaruusalusten parissa. Suomessa ja muissa maissa. Paljon matkustamista. Siinä sivussa johdin Suomen Motoristit-yhdistystä eli Smoto ry:tä ja olin Vimpy ry:n jäsen ja asuin ensin Vilppulassa, sitten Mäntässä ja jonkin aikaa Kuorevedellä sekä Jämsässä. (Samaan aikaan tutustuin eri eurooppalaisiin moottoripyöräjärjestöihin. Oli mielenkiintoista.) Vasta, eläköidyttyäni, palasin Ylöjärven kaupunkiin josta olen kotoisin. Tosin osoitteeni on nyt Tampereella. Laitakylällä liki Lempäälän rajaa. Saan liikuntaa. Luonto on lähellä. Uimaranta, retkeilyreitit ja vuori liki josta oli vielä kymmenen vuotta sitten oli upeat näköalat Pyhäjärven suuntaan mutta nyt metsä vuoren laella on kasvanut kovin. Tosin, ei se kuntoilijaa haittaa...

Smoto ry:n johdosta ylenin
Siirryin Brysseliin isompiin motoristipiireihin. FEMA (Federation of European Motorcyclists' Associations) Niihin aikoihin myös itäblogin väki tuli mukaan kuvioihin kun Eurooppa yhdistyi. Tästä aiheesta olisi niin kovin paljon tarinaa että teen aiheesta oman juttunsa. Joskus... Ehkä... Erään Keijon syytä että lähdin mukaan. Vaan ei harmita. Toki puuhaa oli. Noin muuten, ylipäätään, ison moottoripyöräjärjestön johtaminen on varsin selkeää. (Aiemmin olin johtanut vain paikallista Kerhoa. Smoto tuli kuvioihini myöhemmin.)

Muutoin Mökillä
Harvemmin, enää, Verstaallani. Ei ole sama into kuin vielä kaksikymmentä vuotta sitten oli. Tässä jotain aiempia juttuja.

Entinen elämä
Moottoripyöräporukoiden eli eri kerhojen ja ja muiden ryhmien johtaminen niin kotimaassa kuin Brysselissäkin. Erittäin mielenkiintoista. Homman osui siihen jaksoon kun Eurooppa yhdistyi ja Itä-Eurooppa liittyi EU:hun. Paljon oli säätöä mutta myös intoa. Kaikki järjestyi. Toki henkilökohtainen elämäni ei ollut mitään kukkasilla tanssimista. Ensimmäinen, vakavasti otettava puoliso oli innolla mukana talonrakennusprojekstissani. Vaan kuoli yllättäen. Toki syykin oli: olimme, molemmat diabeetikkoja. Hän oli ykköstyyppiä ja se hänet vei. Sitten, vuotta myöhemmin, tapasin uuden mutta hänellä yliopisto-opiskelut olivat pääasia. Emme jatkaneet yhteiselämäämme. Moikataan kun nähdään.

Helpommalla olisin päässyt
Pidin diebeteksen salaisuutenani. Myös vanhemmiltani ja sukulaisilta. Terveydenhuoltohan asiaa ei levittele. Osasin hoitaa, välttävästi, sairauden aiheuttamat hankaluudet. Taisin onnistua. Toki, toisinaan: kun olo oli huono niin pitki keksiä hyvä syy läsnäolemattomuudestani. 

Entiset työt
Niistä on Blogini alkupuolelta pitkiäkin tarinoita. (Taitaa olla toistakymmentä ammattia joihin olen ryhtynyt.) Työtön en ole ollut päivääkään. Noin kaksikymmentä vuotta ennen eläköitymistäni olin ilmailualalla sekä avaruusaluspuolella pitkähkösti. Itseänikin hämmästyttää oma työhistoriani. Vaihdoin, ennen eläköitymistäni, erääseen puolustusvälineteollisuuteen liittyvään firmaan. Useampi vuosi meni siellä. Nyt eläkkeellä jo pari vuotta. Asunto, kolme huonetta, kaksi vessaa, kylpyhuone sekä keittiö. Vuokralla. (Keskustaan noin kolme kilometriä.) Omistuksemme ovat muualla. Vuokrattuina.