Joutomiehen joutilaisuus ennen ja nyt

 

Ennen joutilaisuutta
Töitä piti tehdä. Lähinnä tekniikkaa maataloustekniikan, ilmailun ja avaruuasalusten parissa. Vaan on muutakin tullut duunattua. Siitä on aiemmissa päivityksissäni tietoa. Selkeää ammattimikettä ei minulla ole.

Joutoaikoina
Työn ohessa, omien projektien ja, taannoin, kavereiden pyörien parissa poislukien jotkin japanilaiset merkit. Lähinnä italoja enimmäkseen kuten Benellit ja Ducatit, Gagivat, Guzzien ohella ja saksalaisia sekä amerikanpyöriä satunnaisesti. Tosin, suuren osan ajasta, kulutin järjestötoimintaan kuten Smoto ry:n hallinnossa ja puheenjohtajana ja MMAF:n sekä Smoton "lähettinä" ulkomaanhommissa Brysselissä. Liikenneturvan hallintoneuvostossa myös. Niinä aikoina oppi kaikenlaista. 

Monta kulkuneuvoa
Eurooppa on tullut ajelluksi ja eri pyörillä eri suuntiin eri kokouksiin ja myös ihan hurua ilman erityistä päämäärää. Parhaiten on jäänyt mieleen alun seitkytlukuisella, entisellä Suomen Poliisin California GT:llä tehty matka Italiaan Guzzin päälliköiden kutsumana tehtaan vuosijuhlaan sekä sen edeltävät ja jälkeiset useat matkat etelään Centaurolla, Quota Millellä ja monilla muillakin italo-pyörillä. Erittäin luotettavia matkajuhtia ja Alpeilla ketteriä. Eritoten mekaanisesti ahdettu digitaalinen, ohjelmoitava tonninen, neliventtiilikoneinen ja kevyt Centauro oli etevä vaan siinä ei ole juurikaan tilaa matkavarusteille. Sen lisäksi peruspyörät 650 Gagiva, Ducati 906 ja muutama kuutos-Benellit (Seiskapuolikkaita ja ysisatanen) ovat nähneet jalkovälissäni monia maita. Japanilaisia on ollut useita mutta eivät ole olleet erityisen kehuttavia. Ajettavuus niillä ei ole sitä luokkaa mihin olen tottunut. Peruspyöriä ilman kunnon imagoa ja historia lyhyt. Halpa hinta japseissa, tietenkin, on houkute. 

Duunit
Siviilissä olen korjannut meridieseleitä, koonnut maatalouskoneita ja rakentanut monitoimikoneita metsätöihin ja huoltanut niitä. Myöhemmin ihan muuta. Hitsaustaito on edelleen ja itsellä vehkeetkin joista en ihan heti luovu. Sorvin myin jo pois. Omien moottoripyörieni digitaalipuolen olen ohjelmoinut itse. Kaasarivehkeistä alkaen ja päätyen digiin. Nyttemmin eläkkeellä jo monetta vuotta. Nuorison mielestä olen "dead meat" mutta niinhän se on aina ollut: uusi sukupolvi on entisiä etevämpi ja tietävät, mielestään, kaiken. Vaan kun tulee vikaa ajoneuvoon niin soitetaan. Että et viitsis laittaa. Sittemmin en ole viitsinyt sillä palkkaa siitä ei saa ja jos käy niin että vika uusii niin maine menee... Syystä tai toisesta.

Omalla kohdalla
Kesti ohi teini-iän ennen kuin tajusin että tiedän jo hitosti enemmän kuin edeltävävien sukupolvien vanhemmat, mutta vain joissain asioissa, eli isät, äidit, isovanhemmat, jne. ja heidän kokemusmaailmansa enemmän, muka. Vaan olihan siellä koulussakin ne jotka opettivat. Se hieman rauhoitti omaa etevyyttä kun piti kuulla uutta asiaa. Myöhemmin selvisi että tiedän vain sen millä elän ja satunnaisia, opittuja, asioita joilla pärjään yhteiskunnassa. Piti ryhtyä ottamaan asioista selvää. Sillä tiellä olen vieläkin ja se oppi on vienyt melkoisen pitkälle. Parikymppisenä olin vielä hieman pihalla mutta ymmärsin erikoistua. Ei tarvinnut opetella kuin tietty alue jossa pärjää varman päälle. Sittemmin erikoistuin lisää... Ehkä kirjoitan, jatkossa, aiheesta. Hävittäjälentsikoista, avaruusaluksista ja muista kilkkeistä... Välillä koulun penkillä työantajan maksamana. Kiitoksia veromaksajille. Valtion hommissa. Myöhemmin EU:n.

Luopumisia
Kuorma-autokortin annoin taannoin pois. Sitä en tarvitse mutta monilla työnantajilla sellainen oli vaateena duunin saamiseksi. Ammatiksenikin ajoin jonkin aikaa mutta halu oli vaativampiin tehtäviin. Mitä vaativampi ja kiinnostavampi homma niin luopuminen sellaisista on hieman murheellista. Toki koulutustakin oli taustalla. En tarkoita niinkään palkkausta vaan siitä että sai tehdä mielenkiintoisia töitä osaamisen ylärajoilla ja hiukan ylikin ilmailu ja avaruusalustekniikan parissa ja kokea onnistumisia. Reservistäkin oli luovuttava. Ei, enää, jänniä kertausharjoituksia sotilasilmailun parissa joissa sain uusia kavereita ja tehdä asioita joita muualla ei tehdä. Eli eläkkeellä. Kaiketi se on ansaittua. Osaan edelleenkin asioita mutta kukaan ei ole kiinnostunut. Siksi Verstaani ei kiinnosta enää ketään eli sen ylläpito syö vain eläkettäni. Olen sekä myynyt ja antanut työkalujani pois. Lisäksi on moottoripyörien osia. Sekä uusia että käytettyjä hyllytolkulla. Romuiksi menee. Nyt käyn Vanhassa Montussa tapaamassa kavereita ja bändikeikoilla sekä oluilla. Toki lähiöbaarikin on houkuttava. Sielläkin on kavereita. (Monesti kuulee, nuoremmilta, että luusereita siellä on mutta kun kysyy niin on hyvinkin oppineita ja muita ammattihenkilöitä jotka ovat eläkkeellä kuten itsekin. Vai onko kaikki tieto jo vanhentunutta? Kertovat samaa kuin itse olen kokenut eläkkeelle jäämisen yhteydessä.) Onpa aikaa ja varaa ajella prätkällä ja ylläpitää kesämökkiä. Mutta mitä muuta tekisin niillä muilla kuudella ammatilla jotka osaan ja joista on tutkinnot suoritettu? Kaipa pitää vain sopeutua.

Mihin huvittaisi lähteä
Ei, välttämättä, moottoripyörällä mutta kulttuurin ja kielen vuoksi on Britanniaa matkattu ja Skotlanti oli, toistaiseksi, parasta. Sinne uudelleen. Myös Irlanti olisi mukava kiertää. Ihan rauhassa niin että yhdellä paikkakunnalla, vaikka jäisikin vain yhdeksi yöksi tai viikoksi, rupatella paikallisten kanssa useamman vuorokauden iltojen ajan tuoppien äärissä. Viikon verran, Rouvan kanssa, Edinburghissa, juttelemassa paikallisten kanssa oli avartavaa. Myös bändikeikalla käytiin isossa konserttisalissa. Queen´s Hall. Wilko Johnson (Omaa sukua John Wilkinson) oli kitaroimassa bändinsä kera. Nyttemmin edesmennyt. Aikanaan tuli pitkähkö ohjelma teeveestä hänestä. Vuosikymmenten varrella olen tainnut käydä keikoillaan toistakymmentä kertaa. Jo teini-iässä ensimmäiset. Osa pubikeikkoja, monet suurissa konserttisaleissa. Pubissa on parempi tunnelma vaan ei skottien sali huono ollut: tarjoilu toimi keikankin aikana! Väliajalla isossa pubissa joka oli ko. salin ohessa.

Scotlannissa aiemmin
Kerrottakoon että pitkä iltapäivä ja ilta meni meni yhden Skotlantiin muuttaneen, brittikirjailijan kanssa keskustellessa. Vanha ukko. Oli, kerrontansa mukaan, JRR Tolkienin opiskelukaveri ja tuttava. Kerrottuaan tarinoita aiheesta olin hyvinkin vaikuttunut. Keskustelua kesti useampi tiima. Ja oluita. Tosin juttukaveri joi punkkua. Niin minäkin nyt.

No Rules
Ehkä voin paljastaa että nuorilla skottimiehillä oli jotain Britanniaa vastaan. Itse vielä yllytin niin olut pubissa halpeni. Kohdallani. Käykää ihmeessä. Kirkon vieressä liki keskuspuistoa. Kylän eteläpäässä. Kerholiivi päällä kun menee Skottien maassa baariin, on osa väestä hyvinkin vastaanottavaisia mutta on niitäkin jotka ottavat nokkiinsa. Sama täällä Härmässä. Kuten eräs herra eilen paikallisessa marketissa. Oikein sylkäisi jalkoihini ja käveli rivakasti kassalle ja häipyi. Taidanpa saada näin lisää kokemuksia, kätevästi. Ulkomailla en ole kerholiiviä kovinkaan usein esittänyt. Paitsi prätkällä Euroopassa Tähtiajossa (Sternfahrt) ja Bike-Weekillä Floridassa. Ei vaikutusta... Vaan poliiseja oli paljon. Molemmissa riennoissa. Sanoisin että turhanpäiten mutta jokin toinen taho saattoi olla eri mieltä... Vaan tulipa kierrettyä Berliini ympäri ja ristiinrastiin. Isohko kylä. Silloin juuri yhtynyt. Siksi nimi. Nyt sai saapua paikalle mistä suunnasta vain.

Pubiin lähtö Kerholle menon sijasta
Erittäin houkuttelevaa. Kohtuuhintaista olutta naapurikylän "lataamossa". Kunto nousee kun on pari kilometriä matkaa kuin, nyttemmin suljettuun, baariin kotikylällä, oli vain muutaman bootsinsiirron väli. Ei ole helppoa elämä lähiössä. Samalla tapasin motoristikavereita eli Coronan Santtu ja kumpp. ja suunniteltiin ajeluita suveksi. Eräät tulivat mukaan vielä mennäkesänä, jotkut eivät enää ikinä. Sama omassa kerhossani. Kuoppajainen tiedossa. Näin se ikääntyminen etenee. Onneksi, omalla kerhollani, on innokasta nuorisoa muutama. Kunhan nyt oppisivat hyvien moottoripyörien päälle. Coronaklubilla tulee käytyä ajoittain ja, tietenkin, omalla Kerhollani Ylöjärvellä. Treen keskustassa, Vanhassa Montussa, tulee poikettua jos on asiaa keskustaan muutenkin. Tampereen Kauppahallissa, Suomen suurimmassa ja upeimmassa, on edullista ruokaa ja kahvitteluseuraa. Kauppahallissa käynti on, aina, kokemus. Mansessa, nääs. Ehkäpä taas kipaisen kuppilaan.

Kuntoilen
Kävely tympäisee jo muutaman sadan metrin matkalla. Polkupyöräillessä on ollut enemmän motivaatiota. Matka taittuu ja, joskus, tulee ihan hikikin. Riippuu innosta. "Raittiuslenkkini" on reilun viiden kilometrin pätkä. Sen varressa ei ole kuin kaksi pubia. Mutta ne aukeavat vasta iltapäivisin ja itse tykkään ajella jo aamupäivällä kun on viileämpää. Näin kevättalvellakin. Polkupyöräni on vanha. Yli satavuotias. Heikki J. Helkama on sen myynyt liikkeestään Viipurissa. Kevyesti kulkee edelleen. Enimmäkseen minulle hymyillään ja nuoriso nauraakin. Vanha patu kun polkee. On oikein mukavaa kun on aito Venus jalkovälissä. Yksi virhe siinäkin: ketjusuoja ei ole alkuperäinen. Siksi se maksoi vain 99€. Vaan en luovu sillä rahalla. Ajan.